Kuumat 90 minuuttia

Vuosi 2020 oli erilainen: välillä ahdistava, mutta samalla yritykselle lähes paras tähänastisista. Sorkkahoitoasiakkaita on tullut lisää, ja hoitoväliä on tiloilla lyhennetty. 

Sorkkahoitaja puolestaan pelkää, että oma lenkkiväli pääsee pitenemään. Siitä voisi seurata kroonistuva vaikeus lenkkareiden löytää jalkaan. Tosin huoli taitaa olla turha. Makoilu on kovaa työtä sekin. Alle viikossa ovat selkä ja polla kireänä, jollei painu juoksemaan.

Henkistä kasvua havaittavissa

Vuoden kolmena ensimmäisenä aamuna ensimmäinen havainto on ollut, että joko yöllä on satanut lunta tai sitten lumityöt unohtuivat eilen.
Tänään valmistauduin pitkikselle. Kello soi 7.00. Aamukahvit naamaan ja lumitöihin. Niistä selvittyäni totesin jättäväni pitkän lenkin välistä aikataulullisista syistä.
Lähdin kuitenkin juoksemaan jäisiä kaupungin katuja. Pakkasta vähän, lunta sitäkin enemmän. Askel kevyt. Nastat oikein pureutuivat jäiseen alustaan. Korvissa soi Alan Walker.
Juoksun lomassa ajatukset karkailivat kahden vuoden taakse, kun juoksin saman reitin. Olinko kasvanut ihmisenä, kehittynyt juoksun harrastajana, oppinut elämään hetkessä? Aina innokkaasti tutustumassa uusiin ihmisiin? EI, en. En todellakaan.
Selkeä merkki henkisestä kasvusta oli kuitenkin askellajin vaihtaminen kävelyyn. Näin sitä on opittu armollisuutta itseä kohtaan.
Liike on lääke, sanotaan. Tosin ei nukkuminenkaan pahaa tee. Sitäkin olen taas pyhien aikaan oppinut tekemään. Pisteet siitä minulle ja Nukku-Matille.

Paluu Lakikselle

Käväisin joulun aikaan kotikonnuilla Järviseudulla. Auto tuli tungettua täyteen tavaraa, jota sitten ei tarvinnutkaan, kun loma tuppasi menemään tekemisen sijaan makoilemiseksi. Sen olen itsestäni oppinut, että yliyrittämiseen ei kannata ruveta. Siitä tulee vain sanomista.
Juoksukamoille tuli kuitenkin käyttöä, sillä vuoren rinteen portaat piti käydä joulupäivänä nousemassa.
Lakiksen portaat ovat paikallisen kyläyhteisön talkootyön tulos. Portaissa on 500 askelta. Tässä mäessä on otettu ensi puraisu laskettelun saloihin: portaathan on sijoitettu lapsuuteni laskettelurinteen reunaan. Tunnin kun kävelee portaita ylös ja juoksee rinnettä alas, niin tietää, miten hyvältä tuntuu, kun on rapakunnossa.

Caputoa, caputoa

Mukaan otetuille parille pussille sinistä Caputoa ( tietäjät tietää) tuli käyttöä Tapanina. Hiiva, vesi ja suola taikoivat siitä lähes täydellisen pizzapohjan. Taikina oli kohonnut lämpimässä, kivi oli uunissa. Lapion olin veistänyt vanerista.
”Ei voi tulla muuta kun sotkua”, ajattelivat ne, jotka minut lähemmin tuntevat. Eivät sitä kuitenkaan ääneen sanoneet.
Mutta fiilis ja ennakkovalmistelut vievät onnistuneeseen lopputulokseen. Vai mitäpä sanotte tästä: 12 pizzaa tavallisessa sähköuunissa 1,5 tuntiin? Kuva puhukoon puolestaan. Mikähän siinä on, että kun jotain tekee, pitää tehdä isosti? Pohjalaista uhoa ehkä. No, olihan se isäukon nimipäivä ja vanhempien hääpäivä.
Vallitsevan tilanteen takia jäivät pop up -pizzat syksyllä haaveeksi, mutta tulevan varalta tämä oli hyvä testi.

Edessä hyvä vuosi, eikö vaan?

Havahdun. Olen kävellyt kilometritolkulla, ja loppiaisena täytyisi jalan nousta.
Siksi lisäänkin vauhtia.
Tästä tulee hyvä vuosi sulle, mulle, meille kaikille.
Mistäkö minä sen tiedän? No, se fiilis ja ne ennakkovalmistelut...
Valoa kohti – ja uusia polkuja ja sorkkia.